Henkiinjäämistä ja haaveilua

Hurrrrrrrrja syksy takana! Pieni avanneleikkaus muuttuikin kirurgin pienen virheen vuoksi kolmen kuukauden henkiinjäämiskamppailuksi teholla, sairaalassa ja kotona. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, jälleen kerran kun keho sairasti, voi mieli samaan aikaan poikkeuksellisen hyvin. Ensimmäistä kertaa olin kriittisessä tilassa muutoin kuin oman oman yrityksen jäljiltä ja kas niin se vaan iski paatuneemmallekin itsemurhaajalle kuoleman pelko. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin millainen vaikutus teoillani on muihin ihmisiin, varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin.

Alkutalvi kotona on tehty töitä sen eteen, että vointi kantaisi mahdollisimman pitkään. Toistaiseksi tilanne näyttää valoisalta, mutta pessimistinä olen varautunut tuttuihin voinnin heittelyihinkin. Tärkein uusi taito, jonka olen syksyn aikana oppinut, on avun pyytäminen. Se ei ole minä itte-uhmaikäiselle kolmikymppiselle itsestäänselvyys.

Maailmaa katsoo aika eri vinkkelistä, kun pohjimmainen tavoite on pysyä hengissä eikä valmistautua omaan kuolemaan. Varovaisesti olen antanut itselleni jo luvan unelmoidakin hieman! Ehkä ensi talvi jossain lumettomassa paikassa, ehkä ylioppilaslakki yhtä aikaa tyttären kanssa, ehkä opettelen uuden kielen. Ehkä näen tyttären ylioppilasjuhlien lisäksinhänen häät ja lapsenlapsen ristiäiset!

Annelle

Olit hyvä ystäväni lähes kymmenen vuotta. Ensimmäisistä koulupäivistä alkaen olimme välittömästi samalla aaltopituudella, kuten sanonta on. Meillä oli erilaisia unelmia kuin muilla ja se varmasti olikin yksi kaveruutemme kantavista voimista. Samanlaisia erilaisia.



Vuosien aikana ehdimme jakaa monenlaisia elämäntapahtumia hulluista rakkauksista eroihin ja jopa oikeudenkäynteihin. Koulun loppuessa jatkoimme töihin ja yhteydenpito vähitellen hiljeni. Kuitenkin kun tapasimme jälleen, oli kuin vuosia välissä ei olisi koskaan ollukaan. Silloin ajattelin, että tämän täytyy olla todellista ystävyyttä. Sielunkumppanuutta, yhteyttä, rakkautta -millä nimellä sitä kukakin on oppinut kutsumaan.



Elämä kuitenkin kuljetti. Sinusta tuli psykiatrinen sairaanhoitaja kun minusta taas vaikeahoitoinen potilas, poliklinikkojen ja suljettujen osastojen suurkuluttaja. Pienessä kaupungissa emme voineet lopulta olla törmäämättä toisiimme.  Saimme vakituiset paikat samalta osastolta, sinä vain hoitajana ja minä potilaana.



Aluksi kerroit muulle henkilökunnalle yhteisestä taustastamme ja kieltäydyit osallistumasta hoitooni. Saatoit piipahtaa huoneessani ja keskustella epävirallisesti, kaverina. Ymmärrän miten kiusallinen tilanteen on täytynyt olla sinulle, mutta usko pois, se oli sitä minullekin.



Nykyään välttelemme toisiamme käytävällä, näen miten kiusaantunut ja häpeissäsi aina olet jos tapaamme. Hoidat työkeskustelut jos on pakko, mutta muuten emme pidä yhteyttä. Toisaalta ymmärrän häpeäsi, hullun kaveri, mutta toisaalta en käsitä sitä lainkaan. Mitä jos sama olisi tapahtunut somatiikan osastolla?


Jos olisin potilaasi syöpätaudeilla tai ortopedialla, uskallan väittää ettei se olisi tullut mitenkään väliimme. Voisin olla silloin muuttunut yhtä rasittavaksi toisella tavalla kuin mitä psyykkinen sairaus on minulle tehnyt. Mutta en usko, että häpeäisit tai välttelisit minua mitenkään. Sellainen sairastuminenhan on ihan ymmärrettävää, se ei ole kenenkään oma valinta ja samassa tilanteessa voisi olla kuka tahansa. I've got news for you. Ihan sama koskee psyykkistä sairastamista.



Paasaan sosiaalisessa mediassa aika ajoin paljonkin siitä, miten vanhakantaista ihmisten ajattelu on mitä tulee psyykkiseen sairastamiseen. Se on lähes kaikilla tavoin verrattavissa somatiikan sairauksiin, mutta nykyinen ilmapiiri jaottelee sairaudet vielä kahtia. Ihmisen psyyke ja fysiikka toimivat niin käsittämättömän ihailtavalla tavalla yhdessä, että moinen erottelu on sangen typerää. Miten asia tulee koskaan muuttumaan, jos edes psykiatrian ammattilaiset eivät sitä vielä ymmärrä?



Välillä ajattelen, että sitten joskus kun olen parantunut voisimme ehkä jälleen olla ystäviä. Ehkä tilanne ei olisi sinulle enää niin kiusallinen enää. Mutta, ystäväni. Jätit minut kun sairastuin, kun olisin eniten tarvinnut sinuakin. Mikään perustelu ei ole siihen pätevä. Olen havahtunut huomaamaan, että sellaisia ihmisiä ei kukaan tarvitse ympärilleen.



Kertoisin mielelläni kaiken tämän sinulle kasvotusten, jos suostuisit puhumaan hetken minulle kuin ihmiselle, ei kuten potilaalle. Älä käsitä väärin, en ole sinulle vihainen. Päinvastoin, haluaisin kiittää kaikesta siitä mitä sain kanssasi kokea ja sinulta oppia. Ihmiset ajautuvat erilleen monista eri syistä. Minun on vain aika ihan itseni vuoksi oppia huomaamaan, minkälaisten ihmisten menettämistä kannattaa surra.

Vaarallisella rajalla

Pyydän valmiiksi anteeksi mahdollisesti sekavaa tekstiä. Vaikka minusta tuntuu nyt hyvältä, tiedän, etten todellakaan voi hyvin.

Pari viikkoa kotosalla. Olo hyvä, mutta mieli sekaisin. Vaikea erottaa mikä on unta, mikä totta, mitkä ajatuksia, mitä on sanonut ääneen tai mitä joku toinen on sanonut. Oksentelen jatkuvasti, lääkkeet ei pysy sisällä, eli olen kipeä, paino putoaa ja keho käy ylikierroksilla. Olen yrittänyt todella ilmaista hätääni, mutta minua on vaikea ottaa tosissaan koska näytän niin hyvävointiselta.

Dissosiaatio, mania, psykoosi vai kemiallinen epätasapaino?

Julma minä ja kadonnut toivo

Itseni rankaiseminen käy päivä päivältä julmemmaksi. Ennen riittivät keinot, joista ei jäänyt jälkiä, mutta nyt se minä vaatii enemmän ja enemmän kipua ja häpeää.

Lauantaina minua ei ahdistanut. Ei tuntunut hyvälle eikä pahalle, kun johdatin itseni potilaskeittiöön. Mittasin vedenkeittimeen kaksi litraa vettä. Kun vesi vielä kiehui, nostin keittimen ja kaadoin veden kahvikuppiini. Sitten avasin keittimen kannen ja kaadoin loput syliini.

Kyllä ihmisestä lähtee paha ääni, kun kunnolla sattuu. Vaikka kuinka olisi päättänyt purra hammasta. Sain jalkoihini laajat toisen asteen palovammat, joita seurattiin palovammaosastolla pari päivää. Tällä hetkellä näyttää siltä, että selviän ilman ihonsiirtoja.

Kun siirryin takaisin psykiatriselle osastolle, oli lääkäri taas vaihtunut. Hän oli samaa mieltä kanssani siitä, etten ole sen paremmin turvassa osastolla kuin kotonakaan. Sovittiin, että kotiudun heti kun pääsen kovista kipulääkkeistä eroon.

Mielessä on hieman iloa. Sain muutaman päivän lisää opioideja, mikä helpotti tietenkin myös kroonista kipuani. En muistanutkaan miltä tuntuu, kun ei koko ajan tarvitse niellä kyyneleitä. Olen lääkärin kanssa samaa mieltä kotiuttamisestani, mutta silti hänen mielipiteensä tappoi viimeisenkin sisälläni olevan toivon siitä, että joku vielä keksisi jotain mikä parantaisi minut. Vaikka olen sitä ääneen jo pitkään sanonut, nyt viimeistään ymmärrän, ettei pelastajaa ole.

Tytärtä on ikävä. Koiraa ja kissoja myös. Kotiutuminen tuntuu mukavalta ajatukselta, mutta takaraivossa kummittelee pelko. Nyt kun olen löytänyt noin ylivoimaisen keinon aiheuttaa kipua ja tuskaa, se tuskin jää viimeiseksi kerraksi.

Minä juon nyt kahvia.

Pari viikkoa tahdosta riippumatonta osastohoitoa on taas takana. Syyt ovat samat kuin aina aiemminkin, tällä kertaa ommeltiin molemmat ranteet. Osastolle on tullut uusi työntekijä kerrosta alempaa, osastolta jolla olin, kun vammautumiseen johtanut itsemurhayritys tapahtui. En saa sitä mielestäni.

Kolme vuotta sitten olin isäni kanssa lääkärin tapaamisessa, jossa piti tehdä hoitopäätös tarkkailun loppuessa. Kerroin, että tapan itseni heti kun saan tilaisuuden. Lääkäri antoi vaihtoehdoksi jäädä joko tahdosta riippumattomaan tai vapaaehtoiseen hoitoon tiivistetyllä valvonnalla ja liikkumavapauden rajoituksella. Valitsin vapaaehtoisen, koska ajattelin, että siitä on nopeampi luikerrella pois. Osastolla olemiseen päätös ei kuitenkaan vaikuttaisi -olisin neljän seinän sisällä ja minua vahdittaisiin koko ajan.

Muutaman päivän päästä äitini oli koiran kanssa alaovella ja pyysin kahvihuoneesta jotain hoitajaa käyttämään minua pihalla. K tuli ja päästi minut yksin ovesta. Sanoin, että hänen pitäisi tulla mukaan, mutta K sanoi että kahvitauko on kesken. Mumisin hyvästit, kävin tapaamassa koiraa, kävelin kotiin ja hyppäsin neljännen kerroksen parvekkeelta.

Seuraavalla viikolla äitini oli käynyt hakemassa tavarani osastolta ja kysynyt miten olin päässyt karkuun. Vastaava hoitaja sanoi, että asia oli täysi mysteeri. Kukaan ei tiennyt, miten olin onnistunut karkaamaan. K tiesi varmasti, mutta oli päättänyt selvitä asiasta valehtelemalla.

En voi syyttää vammautumisestani ketään muuta kuin itseäni. Itse karkasin, kävelin omilla jaloillani kotiin ja päätin ihan itse heittäytyä pää edellä parvekkeelta. Silti raivostuin, kun kuulin että osastolla tapahtuneesta päätettiin selvitä valehtelemalla. Tein hoitovirheilmoituksen, jonka potilasvahinkokeskus ratkaisi osaston hyväksi. Samaisen vastaavan hoitajan mukaan K oli seurannut minua ulos asti, ja olin käyttänyt äärimmäistä oveluutta päästäkseni karkuun. Vastauksessa vedottiin myös siihen, että olin vapaaehtoisessa hoidossa eikä minulle oltu voitu laittaa liikkumavapauden rajoituksia. Hevonpaskaa, sanon. Minua varoitettiin etukäteen siitä, että psykiatriaa on lähes mahdoton saada vastuuseen mistään. En todellakaan pidä heitä syyllisenä tapahtuneeseen, mutta en myöskään voi antaa heidän päästä asiasta valehtelemalla.

Vanha kauna nakertaa sisuksia, mutta samalla se pitää minut hengissä. Aion saada K:n pään pölkylle ennenkuin katkaisen omani.

Kumma rauha, tuttu tyyneys

Olen tämän viikon intervallihoidossa psykiatrisella osastolla. Kiputilanne on mennyt viime aikoina niin sietämättömäksi, että selviän itku kurkussa vessaan ja hakemaan juomista. Muu aika kuluu sängyssä hikoillen ja huutoa pidätellen. Koiran olen hoitanut silloin kun se on minulla, lapsen jouduin lähettämään etuajassa isälleen koska en pärjännyt.

Tänään jostain syystä avauduin hoitajalle kiputilanteen toivottomuudesta, mutta minusta tuntui,  että hoitaja piti sanojani masentuneen höpinöinä. En tullut kuulluksi, vaikka olin kerännyt rohkeutta tunnustukseen pitkään, pitkään. No, sitä sattuu.

Olen tähän asti käyttänyt suurimman osan voimistani kipujen peittelemiseen. Ajatellut, etten saa niistä valittaa kun olen itse ne aiheuttanut. Mutta kolme vuotta jatkuvaa sietämätöntä kipua tuntuu riittävältä rangaistukselta. Totta hemmetissä olen masentunut, on vaikeaa olla iloinen tai edes tyytyväinen, kun lantiosta varpaisiin vedellään jääkylmällä kirurginveitsellä joka sekunti.

Mieleeni tuli ajatuksia huomisesta ja minut valtasi rauha. Valtava tyyneys ja ymmärrys, jonka olen kokenut vain kerran aiemmin.  Kuuntelen espanjankielisiä rakkauslauluja ja kun yöhoitaja ei näe, kelaan käytävällä vauhtia ja heitän kädet ilmaan. Hiphip.

Perustyytymätön

Postaaminen joka torstai onnistui kerran- aplodit minulle siitä. Taas kun elämä tuntuu potkivan munuaisille, palaan blogin ääreen.

Älä käsitä väärin, ei minun elämä niin surkeaa ole mitä blogiteksteistä voisi päätellä. Silloin kun menee hyvin, tuntuu vaan ettei ole mitään erityistä sanottavaa. Ja tämä vuosi on mennyt hyvin, jopa hienosti minun mittapuulla.

Alkuvaikeuksien jälkeen olen ollut oikeinkin tyytyväinen uuteen asuinpaikkaani. Huonekalut vaihtavat vielä paikkaa tiuhaan tahtiin, mutta hetkittäin asunto tuntuu jopa kodilta. Turvalliselta! Tytön kanssa menee kivasti, nukun paremmin kuin viiteen vuoteen, koiraa on mukava ulkoiluttaa ja kevät lämmittää. Kaiken pitäisi olla siis hyvin. Mutta kun ei ole.

Kipu, pelot ja synkät ajatukset painavat päälle vaikka kuinka yrittäisin keskittyä arkeen. Voimat riittävät kymmenen minuutin hymyilyyn päivässä ja käytän ne ohjaajiin, etteivät he turhaan kyselisi mitä kuuluu. Terapia oli liian pitkä aika hymyillä, joten itkin koko tunnin.  Meno on tasaisen matalaa ja se aiheuttaa äärimmäistä syyllisyyttä. Enkö jumalauta osaa olla mihinkään tyytyväinen?

Mietin, onko minussa äärimmäinen säälinkerjääjä, joka vaatii huomionsa tasaisin väliajoin. Vai olenko viime vuosien aikana niin laitostunut että tietämättäni yritän ajautua takaisin osastokuntoon? Enkö yksinkertaisesti  kestä tasaista elämää tai voi tyytyä siihen että asiat ovat nyt niin hyvin kuin ne ikinä tulevat olemaan?

Niin, minun mittapuulla hyvin. Jäätävä hermokipu lantiosta varpaisiin syö silti koko ajan. Käveleminen ei onnistu eikä istuminenkaan kovin pitkään. Pää on aamusta alkaen enemmän sekaisin kuin hiukseni ja useamman kerran viikossa löydän itseni vieraasta paikasta. Yritän luovia läpi keskustelujen paljastamatta, etten muista edes kenen kanssa puhun.

Luulen, että oli vain virhe pysähtyä. Koko elämäni olen suorittanut- kahta koulua, kahta työtä, perhe ja harrastukset. Edellinen pysähtyminen oli 25-vuotiaana, kun pidin ensimmäistä kertaa elämässäni lomaa. Se johti sairaslomalle, jolla olen edelleen. Koko sairastamiseni ajan olen ollut niin lääketokkurassa, ettei mitään tuntemuksia ole tarvinut käsitellä. Jos ne ovat yrittäneet päästä pinnalle, olen välittömästi flipannut uudelleen.

Tämän oivalluksen myötä sain elämäni haasteen. Joko aloittaa asioiden käsittely tai luovuttaa samantien. Lykkäämällä ei saa muuta kuin ryppyjä. Keskiviikkona kirjoitin elämäni ensimmäistä kertaa jäähyväiskirjeitä. Tänään kirjoitan blogia.

Haaste hyväksytty.

Ajatusrikokset vuonna 2015

Lupasin edellisen kirjoituksen kommenteissa julkaista jatkossa kirjoituksen joka torstai. Luonnoksia on tallennettuna kymmenkunta, joten on jo aika saada jotain valmiiksi!

Sosiaalinen media, tuo hullujen leikkikenttä. Olen viihtynyt siinä puistossa hyvin ja löytänyt vertaistukea varsinkin mt-aiheisista ryhmistä. Viime aikoina mitta on kuitenkin alkanut täyttyä. Ensin poistin kaikki kaverit, sitten kaikki sivutykkäykset ja eilen mt-aiheita käsittelevät vertaistukiryhmät. Jätin vain dissoryhmät ja postasin kirjoituksen, jossa pohdin asiaa. Vastauksia lukiessani koin yhden suurimmista ahaa-elämyksistä tähän mennessä.

Facebook-siivous sai alkunsa siitä, kun minua alkoi todella ärsyttämään ihmisten postaukset, joissa valitetaan ja voivotellaan. Itseltäni olen aina kieltänyt kaikenlaisen valittamisen, mutta nyt huolestuin koska en siedä sitä enää muiltakaan. Sitä mieltä EI SAA olla, toisten pitää saada purkaa paha olo ulos vaikka en itse siihen pystykään. Jos päässäni edes vilahtaa ajatus siitä, että toisten valittaminen ärsyttää, joudun aloittamaan itseni rankaisurituaalit (niistä lisää myöhemmin). Itsensä rankaiseminen on myös kiellettyä ja johtaa lisärangaistuksiin. Kierre on valmis!

Niin, siis kysyin dissoryhmässä onko muilla kokemuksia omien ajatusten liiallisista kontrollointiyrityksistä. Eräs nainen vastasi, että oli kokenut aikanaan samanlaista ollessaan erään uskonnollisen yhteisön jäsen. Ahaa! Jehovan todistajat!

Äitini liittyi kyseiseen lahkoon minun ollessa leikki-ikäinen ja kasvatti minut fanaattisen tiukasti järjestön oppien mukaan. Yksi asia, mikä jo lasten kalloon taottiin, oli pelko siitä että jumala tietää kaikkien ajatukset. Jo kielletyn asian ajatteleminen oli yhtä vakavaa kuin sen toteuttaminen ja saattoi johtaa "ikuiseen kadotukseen". Ainakin minun kohdallani aivopesu onnistui hienosti. Vaikka erosin jehovan todistajista (haluan tarkoituksella kirjoittaa sen pienillä alkukirjaimilla) 13-vuotiaana ja olen sen jälkeen yrittänyt vain painaa sen kaiken unohduksiin, nuo opit ja pelot nousevat välillä yllättävissä tilanteissa pintaan.

Luin parikymppisenä ensimmäistä kertaa George Orwellin Vuonna 1983 ja mietin mikä kirjassa oli niin kovin tuttua ja ahdistavaa. Sehän oli täydellinen kuvaus jehovan todistajien johtamasta yhteisöstä! Juonta en enää muista tarkkaan, mutta erityisesti mieleen painuivat Ajatusrikokset, juuri ne joista olen yrittänyt pidättäytyä koko pienen elämäni ja yritän ilmeisesti edelleen.

Miten tästä eteenpäin? Omien ajatusten kontrollointi on jumalattoman vaikeaa puuhaa varsinkin kun pään sisällä käy jo valmiiksi dissosiatiivinen huutotappelu. Ehkä ensimmäinen askel on koko jutun juurien tiedostaminen. Seuraavaa en tiedä, täytynee kysyä terapeutilta jos saan (itseltäni) luvan.

Olen selkä!

Tämä blogitarina alkoi vuonna 2011 osoitteessa www.tasapainoilua.vuodatus.net . Tällä hetkellä käytössäni on vain kännykkä, jolla en jostain syystä pysty tekemään postauksia vuodatukseen. Koska peukku on välillä kämmenen keskellä, en saa siirrettyä vanhoja juttuja tänne (apua otetaan vastaan!)...

Paljon on tapahtunut viimeisimmän postauksen jälkeen. Ikäviä juttuja, kivoja juttuja ja jotain siltä väliltä. Elämä on.

Syksyllä muutin ihanasta asunnostani kaupungin halvimmalle ja levottomimmalle alueelle. Virallinen selitys oli, että siellä pääsee helpommin liikkumaan pyörätuolilla kun on tasaista. Todellinen syy oli se, että vuokrat oli monelta kuulta maksamatta ja häätö uhkasi.

Alkuajoista uudessa asunnossa en muista oikein muuta kuin että pelkäsin. Asunto oli luhtitalon ensimmäisessä kerroksessa ja oviin ja ikkunoihin saatettiin käydä koputtelemassa keskellä yötä. Enimmäkseen vietin yöt komerossa tai sängyn alla. Ihan niinkuin lapsena.

Loppusyksystä menin vapaaehtoisesti osastolle, jossa sain aseteltua sukset kunnolla ristiin apulaisylilääkärin kanssa. Hän kotiutti minut ja seuraavana päivänä joku oli löytänyt minut asunnostani. Taas yksi epäonnistunut yliannostus. Psyykenlääkkeet lopetettiin toimimattomina ja kokeiluvuoroon tulivat muut keinot magneettistimulaatiosta sähköhoitoon. Viimeisimmästä sain sen verran apua, että kotiuduin tammikuussa melko hyvävointisena.

Pääsin muuttamaan upouuteen kaksioon pois kauhulähiöstä. Asun yksityisen asumispalveluyksikön vuokralaisena. Käytännössä se tarkoittaa, että ohjaaja on tarvittaessa apunani 8-20 välillä, huolehtii lääkkeet ja menot. Hurjasti totuttelua tällainen asumismuoto vaatii varsinkin kun on aina ollut niin "minä itte" ja jos ei muusta ole osannut olla ylpeä niin ainakin siitä että on pärjännyt omillaan. Avuksi taloudenhoitoon tuli edunvalvoja, jonka kanssa myös asiat ovat vielä varsin alussa.

Eiköhän tästä ihan hyvä vielä tule. Joku päivä. Aika kuluu terapioissa juostessa, kuukauden-parin välein käyn osastolla intervalliviikolla. Niin ja jotain ihanaakin, nimittäin Jade! Hän on kolmen kuukauden ikäinen seropityttö, joka huolehtii mun mielenvireydestä ja ulkoilutuksista. Omistan koiran yhdessä kaverini kanssa, joten sessu vaihtaa kotia viikon-parin välein. Tytär viettää edelleen viikonloppuja ja lomia täällä, joten saan säännöllisin väliajoin nauttia myös teinidraamasta.

Muuten vointi on ollut poikkeuksellisen vaihtelevaa. Hyviä päiviä juu, mutta pohjat ovat olleet sitten todella syviä. Niistä kerron myöhemmin lisää. Nyt täytyy lähtä siivoomaan neiti paskapuristimen sotkut. Hauskaa alkavaa viikkoa, kamut!