Vaarallisella rajalla

Pyydän valmiiksi anteeksi mahdollisesti sekavaa tekstiä. Vaikka minusta tuntuu nyt hyvältä, tiedän, etten todellakaan voi hyvin.

Pari viikkoa kotosalla. Olo hyvä, mutta mieli sekaisin. Vaikea erottaa mikä on unta, mikä totta, mitkä ajatuksia, mitä on sanonut ääneen tai mitä joku toinen on sanonut. Oksentelen jatkuvasti, lääkkeet ei pysy sisällä, eli olen kipeä, paino putoaa ja keho käy ylikierroksilla. Olen yrittänyt todella ilmaista hätääni, mutta minua on vaikea ottaa tosissaan koska näytän niin hyvävointiselta.

Dissosiaatio, mania, psykoosi vai kemiallinen epätasapaino?

Julma minä ja kadonnut toivo

Itseni rankaiseminen käy päivä päivältä julmemmaksi. Ennen riittivät keinot, joista ei jäänyt jälkiä, mutta nyt se minä vaatii enemmän ja enemmän kipua ja häpeää.

Lauantaina minua ei ahdistanut. Ei tuntunut hyvälle eikä pahalle, kun johdatin itseni potilaskeittiöön. Mittasin vedenkeittimeen kaksi litraa vettä. Kun vesi vielä kiehui, nostin keittimen ja kaadoin veden kahvikuppiini. Sitten avasin keittimen kannen ja kaadoin loput syliini.

Kyllä ihmisestä lähtee paha ääni, kun kunnolla sattuu. Vaikka kuinka olisi päättänyt purra hammasta. Sain jalkoihini laajat toisen asteen palovammat, joita seurattiin palovammaosastolla pari päivää. Tällä hetkellä näyttää siltä, että selviän ilman ihonsiirtoja.

Kun siirryin takaisin psykiatriselle osastolle, oli lääkäri taas vaihtunut. Hän oli samaa mieltä kanssani siitä, etten ole sen paremmin turvassa osastolla kuin kotonakaan. Sovittiin, että kotiudun heti kun pääsen kovista kipulääkkeistä eroon.

Mielessä on hieman iloa. Sain muutaman päivän lisää opioideja, mikä helpotti tietenkin myös kroonista kipuani. En muistanutkaan miltä tuntuu, kun ei koko ajan tarvitse niellä kyyneleitä. Olen lääkärin kanssa samaa mieltä kotiuttamisestani, mutta silti hänen mielipiteensä tappoi viimeisenkin sisälläni olevan toivon siitä, että joku vielä keksisi jotain mikä parantaisi minut. Vaikka olen sitä ääneen jo pitkään sanonut, nyt viimeistään ymmärrän, ettei pelastajaa ole.

Tytärtä on ikävä. Koiraa ja kissoja myös. Kotiutuminen tuntuu mukavalta ajatukselta, mutta takaraivossa kummittelee pelko. Nyt kun olen löytänyt noin ylivoimaisen keinon aiheuttaa kipua ja tuskaa, se tuskin jää viimeiseksi kerraksi.

Minä juon nyt kahvia.

Pari viikkoa tahdosta riippumatonta osastohoitoa on taas takana. Syyt ovat samat kuin aina aiemminkin, tällä kertaa ommeltiin molemmat ranteet. Osastolle on tullut uusi työntekijä kerrosta alempaa, osastolta jolla olin, kun vammautumiseen johtanut itsemurhayritys tapahtui. En saa sitä mielestäni.

Kolme vuotta sitten olin isäni kanssa lääkärin tapaamisessa, jossa piti tehdä hoitopäätös tarkkailun loppuessa. Kerroin, että tapan itseni heti kun saan tilaisuuden. Lääkäri antoi vaihtoehdoksi jäädä joko tahdosta riippumattomaan tai vapaaehtoiseen hoitoon tiivistetyllä valvonnalla ja liikkumavapauden rajoituksella. Valitsin vapaaehtoisen, koska ajattelin, että siitä on nopeampi luikerrella pois. Osastolla olemiseen päätös ei kuitenkaan vaikuttaisi -olisin neljän seinän sisällä ja minua vahdittaisiin koko ajan.

Muutaman päivän päästä äitini oli koiran kanssa alaovella ja pyysin kahvihuoneesta jotain hoitajaa käyttämään minua pihalla. K tuli ja päästi minut yksin ovesta. Sanoin, että hänen pitäisi tulla mukaan, mutta K sanoi että kahvitauko on kesken. Mumisin hyvästit, kävin tapaamassa koiraa, kävelin kotiin ja hyppäsin neljännen kerroksen parvekkeelta.

Seuraavalla viikolla äitini oli käynyt hakemassa tavarani osastolta ja kysynyt miten olin päässyt karkuun. Vastaava hoitaja sanoi, että asia oli täysi mysteeri. Kukaan ei tiennyt, miten olin onnistunut karkaamaan. K tiesi varmasti, mutta oli päättänyt selvitä asiasta valehtelemalla.

En voi syyttää vammautumisestani ketään muuta kuin itseäni. Itse karkasin, kävelin omilla jaloillani kotiin ja päätin ihan itse heittäytyä pää edellä parvekkeelta. Silti raivostuin, kun kuulin että osastolla tapahtuneesta päätettiin selvitä valehtelemalla. Tein hoitovirheilmoituksen, jonka potilasvahinkokeskus ratkaisi osaston hyväksi. Samaisen vastaavan hoitajan mukaan K oli seurannut minua ulos asti, ja olin käyttänyt äärimmäistä oveluutta päästäkseni karkuun. Vastauksessa vedottiin myös siihen, että olin vapaaehtoisessa hoidossa eikä minulle oltu voitu laittaa liikkumavapauden rajoituksia. Hevonpaskaa, sanon. Minua varoitettiin etukäteen siitä, että psykiatriaa on lähes mahdoton saada vastuuseen mistään. En todellakaan pidä heitä syyllisenä tapahtuneeseen, mutta en myöskään voi antaa heidän päästä asiasta valehtelemalla.

Vanha kauna nakertaa sisuksia, mutta samalla se pitää minut hengissä. Aion saada K:n pään pölkylle ennenkuin katkaisen omani.