Ajatusrikokset vuonna 2015

Lupasin edellisen kirjoituksen kommenteissa julkaista jatkossa kirjoituksen joka torstai. Luonnoksia on tallennettuna kymmenkunta, joten on jo aika saada jotain valmiiksi!

Sosiaalinen media, tuo hullujen leikkikenttä. Olen viihtynyt siinä puistossa hyvin ja löytänyt vertaistukea varsinkin mt-aiheisista ryhmistä. Viime aikoina mitta on kuitenkin alkanut täyttyä. Ensin poistin kaikki kaverit, sitten kaikki sivutykkäykset ja eilen mt-aiheita käsittelevät vertaistukiryhmät. Jätin vain dissoryhmät ja postasin kirjoituksen, jossa pohdin asiaa. Vastauksia lukiessani koin yhden suurimmista ahaa-elämyksistä tähän mennessä.

Facebook-siivous sai alkunsa siitä, kun minua alkoi todella ärsyttämään ihmisten postaukset, joissa valitetaan ja voivotellaan. Itseltäni olen aina kieltänyt kaikenlaisen valittamisen, mutta nyt huolestuin koska en siedä sitä enää muiltakaan. Sitä mieltä EI SAA olla, toisten pitää saada purkaa paha olo ulos vaikka en itse siihen pystykään. Jos päässäni edes vilahtaa ajatus siitä, että toisten valittaminen ärsyttää, joudun aloittamaan itseni rankaisurituaalit (niistä lisää myöhemmin). Itsensä rankaiseminen on myös kiellettyä ja johtaa lisärangaistuksiin. Kierre on valmis!

Niin, siis kysyin dissoryhmässä onko muilla kokemuksia omien ajatusten liiallisista kontrollointiyrityksistä. Eräs nainen vastasi, että oli kokenut aikanaan samanlaista ollessaan erään uskonnollisen yhteisön jäsen. Ahaa! Jehovan todistajat!

Äitini liittyi kyseiseen lahkoon minun ollessa leikki-ikäinen ja kasvatti minut fanaattisen tiukasti järjestön oppien mukaan. Yksi asia, mikä jo lasten kalloon taottiin, oli pelko siitä että jumala tietää kaikkien ajatukset. Jo kielletyn asian ajatteleminen oli yhtä vakavaa kuin sen toteuttaminen ja saattoi johtaa "ikuiseen kadotukseen". Ainakin minun kohdallani aivopesu onnistui hienosti. Vaikka erosin jehovan todistajista (haluan tarkoituksella kirjoittaa sen pienillä alkukirjaimilla) 13-vuotiaana ja olen sen jälkeen yrittänyt vain painaa sen kaiken unohduksiin, nuo opit ja pelot nousevat välillä yllättävissä tilanteissa pintaan.

Luin parikymppisenä ensimmäistä kertaa George Orwellin Vuonna 1983 ja mietin mikä kirjassa oli niin kovin tuttua ja ahdistavaa. Sehän oli täydellinen kuvaus jehovan todistajien johtamasta yhteisöstä! Juonta en enää muista tarkkaan, mutta erityisesti mieleen painuivat Ajatusrikokset, juuri ne joista olen yrittänyt pidättäytyä koko pienen elämäni ja yritän ilmeisesti edelleen.

Miten tästä eteenpäin? Omien ajatusten kontrollointi on jumalattoman vaikeaa puuhaa varsinkin kun pään sisällä käy jo valmiiksi dissosiatiivinen huutotappelu. Ehkä ensimmäinen askel on koko jutun juurien tiedostaminen. Seuraavaa en tiedä, täytynee kysyä terapeutilta jos saan (itseltäni) luvan.

Olen selkä!

Tämä blogitarina alkoi vuonna 2011 osoitteessa www.tasapainoilua.vuodatus.net . Tällä hetkellä käytössäni on vain kännykkä, jolla en jostain syystä pysty tekemään postauksia vuodatukseen. Koska peukku on välillä kämmenen keskellä, en saa siirrettyä vanhoja juttuja tänne (apua otetaan vastaan!)...

Paljon on tapahtunut viimeisimmän postauksen jälkeen. Ikäviä juttuja, kivoja juttuja ja jotain siltä väliltä. Elämä on.

Syksyllä muutin ihanasta asunnostani kaupungin halvimmalle ja levottomimmalle alueelle. Virallinen selitys oli, että siellä pääsee helpommin liikkumaan pyörätuolilla kun on tasaista. Todellinen syy oli se, että vuokrat oli monelta kuulta maksamatta ja häätö uhkasi.

Alkuajoista uudessa asunnossa en muista oikein muuta kuin että pelkäsin. Asunto oli luhtitalon ensimmäisessä kerroksessa ja oviin ja ikkunoihin saatettiin käydä koputtelemassa keskellä yötä. Enimmäkseen vietin yöt komerossa tai sängyn alla. Ihan niinkuin lapsena.

Loppusyksystä menin vapaaehtoisesti osastolle, jossa sain aseteltua sukset kunnolla ristiin apulaisylilääkärin kanssa. Hän kotiutti minut ja seuraavana päivänä joku oli löytänyt minut asunnostani. Taas yksi epäonnistunut yliannostus. Psyykenlääkkeet lopetettiin toimimattomina ja kokeiluvuoroon tulivat muut keinot magneettistimulaatiosta sähköhoitoon. Viimeisimmästä sain sen verran apua, että kotiuduin tammikuussa melko hyvävointisena.

Pääsin muuttamaan upouuteen kaksioon pois kauhulähiöstä. Asun yksityisen asumispalveluyksikön vuokralaisena. Käytännössä se tarkoittaa, että ohjaaja on tarvittaessa apunani 8-20 välillä, huolehtii lääkkeet ja menot. Hurjasti totuttelua tällainen asumismuoto vaatii varsinkin kun on aina ollut niin "minä itte" ja jos ei muusta ole osannut olla ylpeä niin ainakin siitä että on pärjännyt omillaan. Avuksi taloudenhoitoon tuli edunvalvoja, jonka kanssa myös asiat ovat vielä varsin alussa.

Eiköhän tästä ihan hyvä vielä tule. Joku päivä. Aika kuluu terapioissa juostessa, kuukauden-parin välein käyn osastolla intervalliviikolla. Niin ja jotain ihanaakin, nimittäin Jade! Hän on kolmen kuukauden ikäinen seropityttö, joka huolehtii mun mielenvireydestä ja ulkoilutuksista. Omistan koiran yhdessä kaverini kanssa, joten sessu vaihtaa kotia viikon-parin välein. Tytär viettää edelleen viikonloppuja ja lomia täällä, joten saan säännöllisin väliajoin nauttia myös teinidraamasta.

Muuten vointi on ollut poikkeuksellisen vaihtelevaa. Hyviä päiviä juu, mutta pohjat ovat olleet sitten todella syviä. Niistä kerron myöhemmin lisää. Nyt täytyy lähtä siivoomaan neiti paskapuristimen sotkut. Hauskaa alkavaa viikkoa, kamut!