Olen tämän viikon intervallihoidossa psykiatrisella osastolla. Kiputilanne on mennyt viime aikoina niin sietämättömäksi, että selviän itku kurkussa vessaan ja hakemaan juomista. Muu aika kuluu sängyssä hikoillen ja huutoa pidätellen. Koiran olen hoitanut silloin kun se on minulla, lapsen jouduin lähettämään etuajassa isälleen koska en pärjännyt.
Tänään jostain syystä avauduin hoitajalle kiputilanteen toivottomuudesta, mutta minusta tuntui, että hoitaja piti sanojani masentuneen höpinöinä. En tullut kuulluksi, vaikka olin kerännyt rohkeutta tunnustukseen pitkään, pitkään. No, sitä sattuu.
Olen tähän asti käyttänyt suurimman osan voimistani kipujen peittelemiseen. Ajatellut, etten saa niistä valittaa kun olen itse ne aiheuttanut. Mutta kolme vuotta jatkuvaa sietämätöntä kipua tuntuu riittävältä rangaistukselta. Totta hemmetissä olen masentunut, on vaikeaa olla iloinen tai edes tyytyväinen, kun lantiosta varpaisiin vedellään jääkylmällä kirurginveitsellä joka sekunti.
Mieleeni tuli ajatuksia huomisesta ja minut valtasi rauha. Valtava tyyneys ja ymmärrys, jonka olen kokenut vain kerran aiemmin. Kuuntelen espanjankielisiä rakkauslauluja ja kun yöhoitaja ei näe, kelaan käytävällä vauhtia ja heitän kädet ilmaan. Hiphip.
