Perustyytymätön

Postaaminen joka torstai onnistui kerran- aplodit minulle siitä. Taas kun elämä tuntuu potkivan munuaisille, palaan blogin ääreen.

Älä käsitä väärin, ei minun elämä niin surkeaa ole mitä blogiteksteistä voisi päätellä. Silloin kun menee hyvin, tuntuu vaan ettei ole mitään erityistä sanottavaa. Ja tämä vuosi on mennyt hyvin, jopa hienosti minun mittapuulla.

Alkuvaikeuksien jälkeen olen ollut oikeinkin tyytyväinen uuteen asuinpaikkaani. Huonekalut vaihtavat vielä paikkaa tiuhaan tahtiin, mutta hetkittäin asunto tuntuu jopa kodilta. Turvalliselta! Tytön kanssa menee kivasti, nukun paremmin kuin viiteen vuoteen, koiraa on mukava ulkoiluttaa ja kevät lämmittää. Kaiken pitäisi olla siis hyvin. Mutta kun ei ole.

Kipu, pelot ja synkät ajatukset painavat päälle vaikka kuinka yrittäisin keskittyä arkeen. Voimat riittävät kymmenen minuutin hymyilyyn päivässä ja käytän ne ohjaajiin, etteivät he turhaan kyselisi mitä kuuluu. Terapia oli liian pitkä aika hymyillä, joten itkin koko tunnin.  Meno on tasaisen matalaa ja se aiheuttaa äärimmäistä syyllisyyttä. Enkö jumalauta osaa olla mihinkään tyytyväinen?

Mietin, onko minussa äärimmäinen säälinkerjääjä, joka vaatii huomionsa tasaisin väliajoin. Vai olenko viime vuosien aikana niin laitostunut että tietämättäni yritän ajautua takaisin osastokuntoon? Enkö yksinkertaisesti  kestä tasaista elämää tai voi tyytyä siihen että asiat ovat nyt niin hyvin kuin ne ikinä tulevat olemaan?

Niin, minun mittapuulla hyvin. Jäätävä hermokipu lantiosta varpaisiin syö silti koko ajan. Käveleminen ei onnistu eikä istuminenkaan kovin pitkään. Pää on aamusta alkaen enemmän sekaisin kuin hiukseni ja useamman kerran viikossa löydän itseni vieraasta paikasta. Yritän luovia läpi keskustelujen paljastamatta, etten muista edes kenen kanssa puhun.

Luulen, että oli vain virhe pysähtyä. Koko elämäni olen suorittanut- kahta koulua, kahta työtä, perhe ja harrastukset. Edellinen pysähtyminen oli 25-vuotiaana, kun pidin ensimmäistä kertaa elämässäni lomaa. Se johti sairaslomalle, jolla olen edelleen. Koko sairastamiseni ajan olen ollut niin lääketokkurassa, ettei mitään tuntemuksia ole tarvinut käsitellä. Jos ne ovat yrittäneet päästä pinnalle, olen välittömästi flipannut uudelleen.

Tämän oivalluksen myötä sain elämäni haasteen. Joko aloittaa asioiden käsittely tai luovuttaa samantien. Lykkäämällä ei saa muuta kuin ryppyjä. Keskiviikkona kirjoitin elämäni ensimmäistä kertaa jäähyväiskirjeitä. Tänään kirjoitan blogia.

Haaste hyväksytty.