Hurrrrrrrrja syksy takana! Pieni avanneleikkaus muuttuikin kirurgin pienen virheen vuoksi kolmen kuukauden henkiinjäämiskamppailuksi teholla, sairaalassa ja kotona. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, jälleen kerran kun keho sairasti, voi mieli samaan aikaan poikkeuksellisen hyvin. Ensimmäistä kertaa olin kriittisessä tilassa muutoin kuin oman oman yrityksen jäljiltä ja kas niin se vaan iski paatuneemmallekin itsemurhaajalle kuoleman pelko. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin millainen vaikutus teoillani on muihin ihmisiin, varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin.
Alkutalvi kotona on tehty töitä sen eteen, että vointi kantaisi mahdollisimman pitkään. Toistaiseksi tilanne näyttää valoisalta, mutta pessimistinä olen varautunut tuttuihin voinnin heittelyihinkin. Tärkein uusi taito, jonka olen syksyn aikana oppinut, on avun pyytäminen. Se ei ole minä itte-uhmaikäiselle kolmikymppiselle itsestäänselvyys.
Maailmaa katsoo aika eri vinkkelistä, kun pohjimmainen tavoite on pysyä hengissä eikä valmistautua omaan kuolemaan. Varovaisesti olen antanut itselleni jo luvan unelmoidakin hieman! Ehkä ensi talvi jossain lumettomassa paikassa, ehkä ylioppilaslakki yhtä aikaa tyttären kanssa, ehkä opettelen uuden kielen. Ehkä näen tyttären ylioppilasjuhlien lisäksinhänen häät ja lapsenlapsen ristiäiset!
huhuu??? kirjotteles taas et tietäis miten sulla menee! hyvää kevättä! :)
VastaaPoista