Henkiinjäämistä ja haaveilua

Hurrrrrrrrja syksy takana! Pieni avanneleikkaus muuttuikin kirurgin pienen virheen vuoksi kolmen kuukauden henkiinjäämiskamppailuksi teholla, sairaalassa ja kotona. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, jälleen kerran kun keho sairasti, voi mieli samaan aikaan poikkeuksellisen hyvin. Ensimmäistä kertaa olin kriittisessä tilassa muutoin kuin oman oman yrityksen jäljiltä ja kas niin se vaan iski paatuneemmallekin itsemurhaajalle kuoleman pelko. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin millainen vaikutus teoillani on muihin ihmisiin, varsinkin niihin kaikista tärkeimpiin.

Alkutalvi kotona on tehty töitä sen eteen, että vointi kantaisi mahdollisimman pitkään. Toistaiseksi tilanne näyttää valoisalta, mutta pessimistinä olen varautunut tuttuihin voinnin heittelyihinkin. Tärkein uusi taito, jonka olen syksyn aikana oppinut, on avun pyytäminen. Se ei ole minä itte-uhmaikäiselle kolmikymppiselle itsestäänselvyys.

Maailmaa katsoo aika eri vinkkelistä, kun pohjimmainen tavoite on pysyä hengissä eikä valmistautua omaan kuolemaan. Varovaisesti olen antanut itselleni jo luvan unelmoidakin hieman! Ehkä ensi talvi jossain lumettomassa paikassa, ehkä ylioppilaslakki yhtä aikaa tyttären kanssa, ehkä opettelen uuden kielen. Ehkä näen tyttären ylioppilasjuhlien lisäksinhänen häät ja lapsenlapsen ristiäiset!

Annelle

Olit hyvä ystäväni lähes kymmenen vuotta. Ensimmäisistä koulupäivistä alkaen olimme välittömästi samalla aaltopituudella, kuten sanonta on. Meillä oli erilaisia unelmia kuin muilla ja se varmasti olikin yksi kaveruutemme kantavista voimista. Samanlaisia erilaisia.



Vuosien aikana ehdimme jakaa monenlaisia elämäntapahtumia hulluista rakkauksista eroihin ja jopa oikeudenkäynteihin. Koulun loppuessa jatkoimme töihin ja yhteydenpito vähitellen hiljeni. Kuitenkin kun tapasimme jälleen, oli kuin vuosia välissä ei olisi koskaan ollukaan. Silloin ajattelin, että tämän täytyy olla todellista ystävyyttä. Sielunkumppanuutta, yhteyttä, rakkautta -millä nimellä sitä kukakin on oppinut kutsumaan.



Elämä kuitenkin kuljetti. Sinusta tuli psykiatrinen sairaanhoitaja kun minusta taas vaikeahoitoinen potilas, poliklinikkojen ja suljettujen osastojen suurkuluttaja. Pienessä kaupungissa emme voineet lopulta olla törmäämättä toisiimme.  Saimme vakituiset paikat samalta osastolta, sinä vain hoitajana ja minä potilaana.



Aluksi kerroit muulle henkilökunnalle yhteisestä taustastamme ja kieltäydyit osallistumasta hoitooni. Saatoit piipahtaa huoneessani ja keskustella epävirallisesti, kaverina. Ymmärrän miten kiusallinen tilanteen on täytynyt olla sinulle, mutta usko pois, se oli sitä minullekin.



Nykyään välttelemme toisiamme käytävällä, näen miten kiusaantunut ja häpeissäsi aina olet jos tapaamme. Hoidat työkeskustelut jos on pakko, mutta muuten emme pidä yhteyttä. Toisaalta ymmärrän häpeäsi, hullun kaveri, mutta toisaalta en käsitä sitä lainkaan. Mitä jos sama olisi tapahtunut somatiikan osastolla?


Jos olisin potilaasi syöpätaudeilla tai ortopedialla, uskallan väittää ettei se olisi tullut mitenkään väliimme. Voisin olla silloin muuttunut yhtä rasittavaksi toisella tavalla kuin mitä psyykkinen sairaus on minulle tehnyt. Mutta en usko, että häpeäisit tai välttelisit minua mitenkään. Sellainen sairastuminenhan on ihan ymmärrettävää, se ei ole kenenkään oma valinta ja samassa tilanteessa voisi olla kuka tahansa. I've got news for you. Ihan sama koskee psyykkistä sairastamista.



Paasaan sosiaalisessa mediassa aika ajoin paljonkin siitä, miten vanhakantaista ihmisten ajattelu on mitä tulee psyykkiseen sairastamiseen. Se on lähes kaikilla tavoin verrattavissa somatiikan sairauksiin, mutta nykyinen ilmapiiri jaottelee sairaudet vielä kahtia. Ihmisen psyyke ja fysiikka toimivat niin käsittämättömän ihailtavalla tavalla yhdessä, että moinen erottelu on sangen typerää. Miten asia tulee koskaan muuttumaan, jos edes psykiatrian ammattilaiset eivät sitä vielä ymmärrä?



Välillä ajattelen, että sitten joskus kun olen parantunut voisimme ehkä jälleen olla ystäviä. Ehkä tilanne ei olisi sinulle enää niin kiusallinen enää. Mutta, ystäväni. Jätit minut kun sairastuin, kun olisin eniten tarvinnut sinuakin. Mikään perustelu ei ole siihen pätevä. Olen havahtunut huomaamaan, että sellaisia ihmisiä ei kukaan tarvitse ympärilleen.



Kertoisin mielelläni kaiken tämän sinulle kasvotusten, jos suostuisit puhumaan hetken minulle kuin ihmiselle, ei kuten potilaalle. Älä käsitä väärin, en ole sinulle vihainen. Päinvastoin, haluaisin kiittää kaikesta siitä mitä sain kanssasi kokea ja sinulta oppia. Ihmiset ajautuvat erilleen monista eri syistä. Minun on vain aika ihan itseni vuoksi oppia huomaamaan, minkälaisten ihmisten menettämistä kannattaa surra.